Tieteellisten seurain valtuuskunta nosti kesällä kannanotossaan esiin huolestuttavan kehityksen. Tieteen vapaus on Suomessa heikentynyt.

Suomessa on vahva konsensuksen kulttuuri. Erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa yhteisen linjan merkitystä on korostettu vuosikymmeniä. Pienelle maalle yhtenäisyys on ollut vahvuus.

Samalla meidän pitäisi kysyä, kuinka hyvin siedämme näkemyksiä, jotka eroavat kulloinkin vallitsevasta käsityksestä.

POLIITTINEN yhteisymmärrys voi olla arvokasta, mutta sen rinnalla tarvitaan avointa ja riippumatonta asiantuntijakeskustelua. Puhumattakaan rohkeista, systeemisistä avauksista.

Saako ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkija kyseenalaistaa Suomen valintoja ilman, että hänen asiantuntemuksensa asetetaan epäilyksenalaiseksi?

Entä taloustieteilijä tai köyhyystutkija, jonka tulokset haastavat hallituksen talous- tai sosiaalipolitiikan?

Saako Suomessa enää tutkimusrahoitusta, jos tutkijan kysymyksenasettelu eroaa päättäjien ennakkoasenteista?

YHTEISKUNNALLISEN tutkimuksen tehtävänä on tutkia kriittisesti vallankäyttöä, poliittisia päätöksiä ja yhteiskunnan rakenteita.

Tutkimusrahoituksen tulee perustua tieteelliseen laatuun ja riippumattomaan arviointiin.

Tutkijan pitää voida päätyä myös johtopäätöksiin, jotka ovat ristiriidassa poliittisten päättäjien, rahoittajien tai oman tiedeyhteisön odotusten kanssa.

Toki sama yksimielisyyden vaade näkyy elinkeinoelämässä ja urheilussakin, missä kansainvälinen tulostaulun kertomaa ei aina haluta uskoa.

Analyyttisyys katoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun Suomi pelaa lätkää.

TKI-tuen valtion rahoituksen prosenttijaossa ollaan liikuttavan yksimielisiä – puhumattakaan puolustuksesta. Missä vaiheessa käydään keskustelu tuloksellisuudesta?

Julkista arvostelua ovat viime aikoina saaneet myös perustuslakiasiantuntijat.

Oikeudellisia tulkintoja pitää voida haastaa, mutta henkilöön kohdistuva leimaaminen on eri asia.

Kuinka moni asiantuntija jättää seuraavan kerran osallistumatta keskusteluun, vain että välttäisi henkilökohtaiset hyökkäykset?

TÄMÄN KEHITYKSEN vaarallisin seuraus on ennakoiva itsesensuuri.

Kun tutkija, virkamies tai asiantuntija alkaa miettiä, mitä kannattaa sanoa oman uransa, rahoituksensa tai asemansa vuoksi, keskustelu kaventuu.

Tutkimusaiheita saatetaan valita sen perusteella, mikä sopii rahoittajien odotuksiin. Kukaan ei kuitenkaan saa sanoa, että systeemi olisi rikki.

Yksimielisyys voi tietenkin perustua vahvaan tietoon ja avoimeen keskusteluun. Ratkaisevaa on, saako yhteistä näkemystä haastaa.

Suomessakin pitäisi nyt selvittää perusteellisesti tieteen vapauden heikkenemisen syyt, tutkimusrahoituksen riippumattomuus ja itsesensuurin yleisyys.

TIETEEN VAPAUS on demokratian ja oikeusvaltion ydinkysymys.

Samalla kyse on Suomen kyvystä uudistua. Uudet ratkaisut syntyvät siitä, että uskallamme kyseenalaistaa vanhaa, tutkia vaihtoehtoja ja tunnistaa omat virheemme.

Pienen maan suurin riski voi olla se, että kaikki alkavat ajatella samalla tavalla.

Kirjoittaja on kansanedustaja ja perustuslakivaliokunnan jäsen (sd)